Mielinen

FDSLÖFKSA! dadjlkda kjlkj??? adlsjdljsahfhj!!!!!!!! alksjdalksjdlkasjdlkajsdlkjsadlkjalsklkjd FLÖÖÖÖÖÖÖÖS!!!! dinkadanka äläkätämättäää!!! dsajflksdjlkfjsdlk jlka alkdjdlkasjlkajs lkjaslkdjalkjdlksajdlkajd
d
dsakjhdalksjd

ddddddddd???????!!!!!!!!!!!!!!

saolkjdaslkdjklsajdlkjsadljsalkj dlkjdlksajlk lajdlkajdlkasj kdhsakfhjgfkjafhkasjflkdjfljafljadlkfjdsalkfj NIPPON NIPPON SAATANA!½!!!!!! daposödas
adasd
as
dkaskd
sadk
a
da
sd
asdlk
askdas
d
akdk
ad
akdasojdlksajdlkajsdas

HAAAAAAAAAAAAAAAAAHAAAAAAAAAAAAAAASLDÖklöjsalkdjashaskjdhakjshdkjsahdkjahskjdhaks!!!!

Olla on yhtä kuin olla olematta sinipunaisena paikassa jossa pääväri on musta!

Mielelläni pidättäytyisin sinällään arvostelemasta yhtään mitään. Tai ylipäätään ottamasta kantaa yhtään mihinkään, vaan silti sitä tulee tehtyä lähes jatkuvasti ja usein horjuvin perustein. Kauhean moni asia kuitenkin kiinnostaa, ja ei kai siinä mitään pahaa ole. Varsinkin kun toisinaan silmiin sattuu jotain mihin on juuri saanut tietynlaisen kosketuksen. Harmillista että silloin puhutaan usein isoista rikoksista. Ja kyllä, minä pidän Israelia (vaikkakin Israelista puhuttaessa pitäisi muistaa että puhutaan aina jenkeistä) rasistisena valtiona.

Kairo. Israelin parlamenttiin kuuluva arabi Azmi Bishara ilmoitti sunnuntaina Kairossa, että hän on eronnut parlamentista. Bishara sanoi jäävänsä toistaiseksi ulkomaille Israelissa vallitsevan “rasistisen ilmapiirin” takia.

- VIA Hs.fi

Ymmärtääkseni Bishara oli joitain vuosia sitten ainoa arabiedustaja Knessetissä, ja joitain vuosia sitten hänen oikeudellinen syytesuojansa purettiin melkoisen erikoisella tavalla ainoana parlamentin jäsenenä. Ei liene mitenkään yllättävää sinällään. Tästä opin ja luin enemmän Noam Chomskyltä.

vaikea sanoa minkälaisia vaikutusmahdollisuuksia arabi-edustajilla ylipäätänsä tuon maan politiikkaan on. Veikkaisin että ei järin suuria. Ja Bisharan eron myötä vielä huomattavasti pienempiä, vaikkakaan varsinaisena vastavoimana jenkki/siionisti-politiikalle parlamentin arabivähemmistöä ei liene voinut ikinä pitää. En minä tosin asiasta mitenkään hirvittävästi tiedä, huolenaiheeni lähinnä on, että minkätahansa maan parlamentti toimii ilman laillista “vastavoimaa”. Se ei liene hirvittävän hyvästä millekkään alueelle, missä kohtaavat kaksi hieman vastakkaisempaa näkemystä.

Vaikkakin tästä vastakkaisuudesta voidaan olla ehkä pariakin mieltä. En tiedä kuinka suuri vastustus oikeasti on itsenäistä palestiinalaisvaltiota kohtaan tavallisen juutalaisen väestön keskuudessa. Itse jotenkin veikkaisin että perus-ihminen haluaa lähinnä elellä melkoisen rauhassa ja ilman välitöntä väkivallan uhkaa. Erikoista on se, että valtiot sinällään eivät välttämättä halua tehdä näin. Ja eräs isoimmista valtioista sattuu olemaan Amerikka, se pohjoisempi (heräsin oikeastaan vasta eilen lukiessani siihen todellisuuteen, että tosiaan kaikki valtiot toimisivat todennäköisesti samoin. Tuo kyseinen sattuu vaan olemaan resursseiltaan vielä toistaiseksi hieman isompi muita).

Se miksi jenkit eivät halua rauhaa tuolle alueelle selittyykin perinteisesti vaikkapa näin. Tappaminen on oiva bisnes.

joo joo, on niitä muitakin syitä. tuo on vaan kaikkein räikein ja surullisin.

Sivareille suunnitellaan kriisikoulutusta ja kertausharjoituksia via HS.fi.

Niin, olen siviilipalvelusmies, koska luonto ei kestänyt totaalia. Ihan vaan siitä syystä, että en juurikaan näe ihmisten tappamisessa mitään järkeä. Jotenkin tuntuu, että jos kukaan ei näkisi, niin sitten ei tarvitsisi sotiakaan välttämättä, mutta enpä minä onneksi ole itseäni mitenkään fiksuksi ikinä todennut.

Mutta tuosta lakimuutoksesta olen varsin skeptinen, ja melkoisen samaa mieltä AKL:n edustajien kanssa. Keinotekoista jos mikä, ja tuo ei varsinaisesti tuo siviilipalveluksen kohtuuttomuuteen mitään uutta, eli sikäli koko uudistus on menossa päin helvettiä. Ei sillä, osasin minä nauttia omasta 13 kuukaudestani ihan hyvin, ja väitänpä että oli siitä ihan hyötyäkin. Siivonnen vessan keskimääräistä armeijankäynyttä paremmin, ehkä. Veikkaisin että ainakin yhtä hyvin. Siitä on jokseenkin paljon hyötyä kieltämättä.

Vielä enemmän keinotekoiseksi tuon tekee se, että en minä ainakaan usko yhdenkään siviilipalvelusmiehen luulevan että heidät on oikeasti vapautettu palveluksesta myös sotatilan aikana. Tässä maassa… hah. Eipäköhän tuolloin osata tehdä oikeasta vasen, ja punaisesta musta, joten sinällään olisivat voineet antaa tuonkin homman olla entisellään ennemmin että tehdään taas puolivillaisia muutoksia joista todennäköisesti aiheutuu vielä enemmän kustannuksia. huoh.

Brasialiassa ovat ymmärtäneet jotain. (Kiitokset saksalaiselle ystävälle linkistä).

Ei liene sinällään yllätyksellistä että tunnen tietynlaista epämukavuutta mitä tahansa mainontaa kohtaan. Vähän samalla tavoin, kun en ihan hirveästi pidä valehtelemisestakaan. En ole mikään ottamaan kantaa sinällään siihen, että minkälaisia taloudellisia tappioita ulkomainonnan kieltäminen aiheuttaa, mutta ainakin se tekee kaupunkikuvasta varsin ihanalla tavalla groteskin. Juuri näin pitäisi toimia. Ymmärtääkseni tosin ulkomainoksista suurin osa taitaa mainostaa tissejä. Tavallaan tarpeetonta, niiden olemassa olosta oppinee viimeistään biologian tunneilla, mikäli nyt sattuu kasvamaan esimerkiksi orpona eikä pääse tutustumaan kauhean varhaisessa vaiheessa ko. asiaan.

Tuosta seuraava aihio voisi olla televisiomainonnan lopettaminen. Tosin mielestäni olisi kohtuullista näyttää pelkästään sinistä ruutua mainostaukojen ajan. Tai hetkinen! Mieluummin vaikka tätä!. Epäilen, että moinen lisäisi television katseluani entisestään, vaikkakaan en voi väittää, etteikö kosmokseni olisi nyrjähtänyt siihen suuntaan etten enää varsinaisesti pelkää liikkuvaa kuvaa.

Mutta, vielä löytyy yksi totuus tuosta Brasilian hommasta:

“It’s easier to attack McDonald’s and Coca-Cola and the banks, because that doesn’t offend anybody.”

- Francesc Petit

Totta helvetissä ja niin pitääkin.

Enpä tiedä. Tänä yönä tuskin tulee uni kauhean nopeasti, jos ollenkaan, ja onkin yö yksin. En muista milloin viimeksi olisi ollut. Oikeastaan se ei tee mielestä haikeata, sinällään. Ehkä jo huomenna ei olekaan enää vain yksi. Tai sitten onkin, niin yksi kuin voi olla kuten eilen rakas ihminen sanoi. En minä niistä asioista tiedä, mutta uskon kyllä. Luulen, ja uskonkin vaikka toisin joskus sanotaan. Vaan ei se ole aihe, vaikka tärkeä pala rinnan alla olevaa onkin.

Olen vähän kyllästynyt lätisemään. Kitisemään, kuten jälleen eräs joka täyttää minua sanoisi. Mutta tavallaan on tullut opittua tästäkin hommasta jotain, ja kohtuullisen suuren tunnustuksen voi antaa taholle jos toisellekkin. Polgaralle asioiden kertomisesta, jotka ovat auttaneet ymmärtämään enemmän erästäkin hieman yllättävää asiaa. Muillekkin mutta tuo on vaan tietyllä tavalla läheisin. Ja tavallaan, siitä kimpoaa eräskin ajatus johonkin suuntaan missä ei tosiaankaan, välttämättä ole mitään. Ja aika paljolti toivoisin että siellä ei olisi minuutta.

Uskon, että muiden tilanteesta voi oppia. Tavallaan siksi tämä on olemassa ja se onkin toistettu täällä jo jonkin monta kertaa. Se vaan turhauttaa, siinä määrin kuin tietyt piirteet siinä minuudessani jota en oikeastaan enää nää ainakaan sellaisinä ääriviivoina kuin eräät. Voi tehdä taas yhden välitilinpäätöksen. Jos aika olisi sama, sanoisin että olen miettinyt jotain mitä ei ole kohta 48 tuntia. Jos aika olisi sama, niin sinulle sanoisin että yhden olevaisuuden ajan. Ja sitten taas en oikeastaan ollenkaan. Olen alkanut välttää kirjoittamista silloin kun asiat ovat määräämättömässä tilassa, ja se ei välttämättä ole oikein tiettyjen periaatteiden vuoksi. Ja siksi koska lienee aika rikkoa useampiakin kaavoja.

Voin rehellisesti sanoa olevani määrittelemätön (ja muistan että tuon kuvauksen perusteella olen saanut tuntea jotain arvokkainta elämässä), ja se seikka tekee siihen oikeuden, etten ikinä muista tunteneeni kuka olen. Nyt, uskallan sanoa että tässä ollaan päästy tasolle missä pohtiminen alkaa erilaisesta suunnasta. Mikä minä olen.

Minä olen se, joka katsoo oikeudekseen olla olematta. Sellainen, joka ei salli sitä, että joku kuplan ulkopuolelta katsoo. Ei ole hyväksyttävää, että näkee kun on piilossa näkevältä. Eikä ainakaan se, että ne näkee kenen kasvo on harmaa ja muodoton, kun sellaiseksi ne helposti menevät.

Sellainen, että ei, minun ei ole pakko hyväksyä tiettyjä asioita ihmisissä. Tai sitten ihmisyydessä? En muuten tiedä tuosta, mutta tuohon on helpohko palata mikäli tiettyihin asioihin saadaan selko siinä ajassa minkä kirjain tulee toisen jälkeen. Ei vihata, ei. Mutta ei hyväksyäkkään ja siten on helppo kuvitella maailman repeytyvän siinä paikassa. Siinä paikassa missä ei ole vaikeata arvata kummalle puolelle oma mieli sinällään jää. Ja siitäkään ei aina ole ihan täyttä varmuutta, koska sitä tiettyä hyväksymättömyyttä löytyy ehkä siitä omasta ajatuksestakin, mikä pirstaloinee vielä vähän enemmän. Ehkä se on ihan pieni keino olla hyväksymättä maailmaa semmoisena kuin se tavallaan näyttäytyy. Mutta enpä usko.

Sellainen että on oikeuteni, velvollisuuteni tehdä jyvästä puu. Siinä kun jyvä on epämukavuus, ja puu maailman tuho.

Sellainen että on lyötävä puukko polveen.

Sellainen että se ei halua satuttaa ihmistä.

Sellainen että kynsi poskessa tuntuu häkellyttävän helpolta.

Sellainen, että ei pidä sanoa mikä on.

Sellainen että ei oikeasti ole mitään semmoista mikä pitäisi selvittää, vaan onkin ihan normaali poika.

Sellainen että on oikeus olla tällainen.

Ja sellainen, että ei helvetissä ole oikeutta vetää toista siihen mukaan.

Ja sellainen että tahtoo tiettyjä asioita kuitenkin, ja on alkanut haluta monta.

Ja sellainen että näiden asioiden miettiminen vie järjen.

sellainen on hirviö.

Vaikka ei nyt pystyisikään, niin ehkä haluamalla ja tahtomalla saa palasia kasaan.
Tahtoa olla toisen kanssa, ja pitää toinen sellaisena kun toinen on.
Tahdolla tahtoa.

Tahtoa olla ihminen.

Tahtoa toinen, ja tahtoakin sitä niin monta.

Tahtoa odottaa.

Rakastaa.

Ihmismieli on aika erikoinen hyvin jännittävällä tavalla. Uskoisin. Harmillista, että useinkaan sitä ei viimeaikoina ole tuntenut itseään mitenkään ihmiseksi, ja sitten se tuppaa vähän vaikuttamaan asioihin ympärillä. Niin, kyllä kyllä, tätä samaa jatkumoa tämä elämä tuntuu sinällään olevan. Vaan nyt olen aika udussa, aika jännästi, ja haluaisin halata ja rutistaa kovaa sitä ihmistä joka on keksinyt bentsot. Uskomatonta kamaa sinällään, että kaikki vähän niin kuin häviää tuonne taakse. Ei sinällään se kaikki hölmöys, ja kaikki semmoinen tunne mille ei ole mitään syytä muuta kuin oma epävarmuus omasta itsestä, kelpaamattomuudesta ja taas varmuus pahuudesta, siitä että satuttaa kuitenkin ja että ei vaan osaa olla eikä pitäisi olla missään missä kävelee joku toinenkin kahdella jalalla. Miua ei ole enää.

Taka-alalla. Odottelee, ja kunhan työpäivä on ohi niin voi sitten olla ja odotella että tämä häviää ja katsoa mitä hauskaa sieltä tulee. Naurattaa vähän, koska osa tuntuu niin lopulliselti menetetyltä että voisi pistää ns. hanan auki (ei, ei tietenkään kaasuhellan höpsö, mopon moottoripyörän tai automobiilin ennemminkin) ja odotella jotain seinän kaltaista estettä.

Miksihän minä en oikein osaa enää olla rauhassa yksin kun muita on paikalla. Vähän liian hyvälle oppinut kai, ja normaalisti olisi helppoa olla sitä mieltä, että asia on varsin helposti opittavissa poiskin päin. Vaan kun ehkä ei nyt, kun ei oikein osaa. Eipä ole keskustelijaksi. Ei olijaksi. Eipä oikein miksikään ihmisen muotoiseksi. Kai se on aika pitkälti tässä, otuksen kuva, hirviö.

Ja taas saaa yllättäen olla mielipuolinen sen vuoksi, että onko sitä nyt välttämättä tehty olemaan ja liikkumaan ihmisten ilmoilla ja miten päin pitäisi olla, jos niin joutuu jostain syystä kuitenkin tekemään. Tai ei oikeastaan, pääasiassa kyse on siitä, että kuten minua fiksumpi sanoo: olisi kai syytä hyväksyä se, että ei välttämättä sovikkaan ihan niihin raameihin mitä suurin osa sinällään. Ongelma vaan on siinä, että se tuppaa itkettämään niin pirusti.

Taas toisaalta se, että kuitenkin tuntuu tuntevan pienen palan itseään satunnaisesti. Kun seuraavan kerran sanoo, että ei pitäisi, että ei ole jotain mukavaa, niin ehkä nyt tästä eteenpäin pitää sitten siitä kiinni. Silläkin uhalla, että on hieman hankala kuvitella kenenkään olevan mitenkään kauhean innostunut sen muotoisesta möykystä. Yksi harmituksen aihe lisää luulen. Mutta kerrataan tulokset, kun peli on kuitenkin jo pelattu.

1. Paniikki/epilepsia (jep, en tiijäkkään vielä)-kohtaus töissä (ja tästä on vähän hankala puhua mitään) -> vitutus, ahdistus
2. masennus
3. Paniikki/epilepsiakohtaus baarissa, vessassa -> suunnaton ahdistus ja paha mieli
4. Ei jaksa, ei kykene selittämään, paha olo, pakko mennä pois, ja ymmärrän toki kaiken väärin ja annan muiden ymmärtää miten haluavat, sinällään hankala.
5. Selvitys, vähän.

Ja sitten näin:

Onneksi Toiselle ei käynyt pahemmin, itsehän kuitenkin ilmeisesti törmäsin sen verran että pyöräni päätti heittää asfalttiin. Kädet siteisiin, mutta aika vähällä kuitenkin. Huoh. Tämä siis perjantaina.

Seuraava päivä täynnä ahdistusta. Omaa pääasiassa, kun en minä oikein suostu hyväksymään tiettyjä omia ajatuksia ja tekoja, vähän liikaa kai kaipaa ymmärtämistä toisilta kun ei sitä oikein osaa tehdä itsekään. Ja kun en minä saa asioita kirkkaaksi muuta kuin pakottamalla, semmoisessa tilanteessa missä ei enää oikein voi hengittääkkään kun ei ole tilaa. Ja okei, loppputulos voi olla mitä on, mutta ei minun tarvitse hyväksyä sitä, että siinä välillä koskee niin perkeleesti.

Mutta sitten se ilta. Sanottakoon nyt vaan, että lause “voiskohan tuolla pyörällä vielä ajaa” ei ole mitenkään kauhean fiksu jos etulokasuoja helisee ihan kauheasti. Asfalttiin.

Ja oikeastaan ihan hyvä että tuo näkyy paljon vaaleampana ja pienempänä tuossa. Ja sanottakoon, että en ymmärtääkseni ole ikinä sanonut kenellekkään olevani mitenkään kauhean fiksu ihminen. Ja siitä pidän ihan mielelläni kiinni. Nyt on vähän hankala olla olemassa, kyllä vaan.