Mielinen

Eilis illan jälkeen maailmassa lienee pari ihmistä jotka luulevat että haluaisin panna kanoja perseeseen.

Tämä ei pidä paikkaansa ja on vain väärinkäsityksen tuotosta.

Se konkretisoituu aika hyvin muutamaan tyhjään olutpulloon, pariin viinipulloon ja unta nukkuvaan tyttöön vieressä. Ja niin, tuohon MMPI testiin myös, siihen missä saanee itse rakentaa oman hulluutensa kuvan. Jos siis olisi hullu, jos olisi sellainen että tuntisi olevansa jotenkin irti ja poikkeava.

Jumalauta.

Kai meillä kaikilla on oikeutemme kirjoittaa omanlaisensa manifesti, sellainen joka julistaa ja huutaa yksin sitä minkälainen oma henkilökohtainen maailma on. Ja millainen sen pitäisi olla. Ja joo, minun on punainen. Nyt taas aika usein ja niin, ja mikä perkele siinä on, että ei uskalla sanoa jos sattuu vaikkapa paidan päälle pukeminen. Pitkähihaisia, taas jonkin aikaa, mutta se on ehkä tavallaan tietynlainen hinta siitä että voi olla omassa ruumiissaan sellainen kuin nyt vaan on.

Maailmaan paskannettu ja heitetty olemaan, ja eräs keino nauttia siitä on näemmä se, että ei oikeastaan edes yritä. Ja olut. Ja jotain ihan käsittämättömiä tunteita, joita osaa ei oikein voikkaan hallita, kun vaan katsoo ja sitten napsahtaa taas. Ja napsuu, ja paljon, ja sitten taas saattaa yöllä herätä siihen että ON VAAN OLEMASSA.

Magneettikuva, aivosähkökäyrä, musteläiskät kaikki semmoinen mikä on vähän irrallaan ja minä kiinni ihan jossain muussa. Ehkä minua vaivaa joku, ehkä ne ei muuten antaisi lääkkeitä. Mutta se on varmaan ihan ok. Kai ne tietää, ja tietääkin kai kaikenlaista. Mutta tietääkö ne minua, niin se on sinällään aika vähämerkityksellistä.

Tyttö nukkuu. Halaan. Suukotan. Maailma on heijastus vihreän pullon kyljestä.

Tulossa on aika erkoinen viikko sinällään, kun saa taas istuksia rauhattomana erilaisissa paikoissa. Ensin työreissu, joka yllättäen supistuikin pelkästään keskiviikko-torstaiksi. Ei haittaa, ei ollenkaan kyllä, vaikka silti tuntuu vähän nihkeältä lähteä. Oikeista syistä nihkeältä tosin, semmoisista jotka kuitenkin sitten saavat pienen virneen esiin (minä en osaa hymyillä oikein). En erikoisemmin nauti hotelleista, vähän steriiliä ja ikävää tavallaan, mutta eipähän tuolla tarvitse hirvittävästi olla. Tekisi mieli piirtää kuvaa hiilikaivostyöläisestä noen ja paskan peitossa, mutta kun ei nuo miun hommani oikein sen tapaisia todellakaan ole. Friikki tosin lienen, työpaikalla näes.

Sitten perjantaista sunnuntaihin takaisin helzinkiin, ja syy on paljon hyväksyttävämpi kuin aikaisempi (tosin nihkeilyttää tämäkin hieman vaan kerrankos sitä): Finnish Metal Expo. Jos satut paikan päälle ja paikallistat, niin sopii tökätä hihaan. Mieluummin silleen että nään, kun saatan levitä seinille säikähdyksestä. “Työhommia” tavallaan nuokin kinkerit, mutta näkeepähän ihmisiä, ja se on aina jolteensakin kiinnostavaa.

Pitäisi säätää. Kuten esimerkiksi majapaikka viikonlopuksi. Saapa nähdä onko miulla kavereita pääkaupunkiseudulla.

Minä en yleensä saa krapulaa toisen päivän jälkeen. Enkä nytkään, ja se olisikin tavallaan melkoisen vähämerkityksellistä. Moni asia on, hirvittävän moni ja ehkä minä en oikein ole ikinä oppinut tunnistamaankaan niitä toisia asioita.

Se vaan on, kun ei tunnu tyhjältä. Se on aika erikoista, ja vaikka mikään ei sinällään menekkään toisen päälle, ja mikään ei häviä, niin joku tuntuu silti kaikkein eniten. Usein. Ja se yksi on se, että nukahtaa lattialle toisen ihmisen sydämenlyöntiin, ja se toinen saattaa olla aamun ensimmäinen olut, kahvi ja tupakka. Ja minulla ei ole suurtakaan vaikeutta erottaa näistä sitä kumpi on tärkeämpi.

En minä ansaitsekkaan tällaista. En totisesti, mutta jos kerran on, niin sitten on enkä minä jaksa oikein muistella alkua enkä katsella loppua. Kerrankin näin. Täällä on hiljaista. Mikä sekin on hieman uutta. Tuhina, ja sitä minä jaksaisin kuunnella loppuun asti. Maailma on hyvä, kerrankin.

Ulkona hangessa on neljä tyhjää olutpulloa. Tupakantumppeja ja pieniä lapsia. Asun lähiössä. Pidän tästä. Luulen, että joku ei lähde minusta enää pois.

Lähti paita pois. Tuli erektio.

Se, mikä tekee asioista kiinnostavia ei useinkaan näy. Ja vielä vähemmän silloin jos ei nää, ja jos ei ole. Mutta sitten on ne, jotka on ja joita ei nää, ja ne ystävät jotka ovat kuitenkin vähän liian kaukana. Mutta eipä se lopu kuitenkaan, vaikka oli miten vaan, ja yht’äkkiä olemisesta sinällään on tullut hirvittävän tärkeää.

Krapulaoluet juuri sen verran yli, että on hyvä. Ja ilma ulkona semmoinen ettei yksittäistä lumihiutaletta välttämättä erota, ja se ei sinällään haittaa kun kokonaisuus on kuitenkin ihan hyvä. Muutama sana, mutta kuitenkin se olennainen on se tila ja se mitä vetää keuhkoihin ja muutama mikä tulee ulos. Maailma on ihan olemassa oleva, ja sen näkeminen ihan hauskaa.

Kun tuntuukin siltä, että liha seuraa sittenkin mukana. Että ei tiputtelekkaan ihan kauheasti kaikkia palasia ympäriinsä, ja nekin jotka ovat jo tippuneet… no, ne saavat jäädä kun niillä ei enää sinällään olekkaan paikkaa (niin, sinä älä kuvittele väärin, nyt puhutaan asioista joista on jo minunkin mittapuullani vuosia) mihin kasvaa kiinni. Kun löytyy paikkoja, ja paikkoja ja semmoisia.

Olut ja tupakka ovat aamun kastehelmi
ja se tila missä ne nauttii yksi temppeli,
yksi semmoinen missä ei tarvitse
edes uskoa mihinkään.
Ja tietääpähän vaan että on hitto vie
elossa.