Mielinen

Se on jännä sinällään, kun ns. paskat päivätkin alkavat tuntumaan tavallaan hyvältä. Ja tietynlainen itsetuho ihan mukavalta ajatukselta. Itsetuho siinä mielessä, ettei enää jaksa olla ihan niin varovainen, eikä ihan niin peloissaan ihan kaikista asioista mitkä voisivat aiheuttaa ns. friikkaamisen.

Ystävällinen kipu keuhkonpuolikkaassa ja jokainen ajatus julkituomisen arvoinen savupilvenä kirkkaalle taivaalle. Aika monen saa kiinni, mikä on sekin taas hieman hassua pitkästä aikaa. Ystävä on kynä ja elämänhalu terttu banaaneja ja muutama mandariini laukussa.

Miä olen lomaillut. Ihan oikeasti lomaillut, siten kuten sen haluan: lähtemättä mihinkään. Fyysisesti tosin, henkisesti mennään välillä melkoisen kaukana erilaisissa paikoissa ja tunteissa mutta siinä ei sinällään ole mitään uutta. Jotain kuitenkin ilmaantui horisonttiini, taas hieman uutta tai sellaista mitä oikeasti pitäisi koittaa käsittää jotenkin mutta joka vähän arveluttaa. Minä olen oikeasti rikki, ja se pitäisi pikkuhiljaa koittaa hyväksyä. Rikki, vähän huonolla tavalla, mutta vähäisellä jos vertaa moneen muuhun.

EDIT:
Tähän on nyt tosin pakko jälkeenpäin lisätä, että myöskin ehjä. Niin hiton ehäjä että ihan ihmetyttää…

Sinällään vähän hankala sanoa, miksi se on juuri nyt niin hankalaa, kun tavallaan ratkaisu olisi jokin aika sitten ollut kuitenkin aikamoisen helppo. Siksi ehkä, kun sitä haluaisi kuitenkin, kun on antanut itselleen kuvan pitää koko maailmaa avoinna siten saattaisi haluta kävellä sen läpikin. Sitä vaan ei sinällään haluaisi tehdä mitenkään hirvittävän stigmaantuneena, sellaisena palavana olentona jonka läpi ei näe, mutta ei ehkä kuitenkaan enää lasista tehtynäkään, ne kun tuppaavat menemään palasiksi. Ja kas, kun en menekkään nyt, mikä hämmentää vielä enemmän, vaikka jälkiä tuleekin.

Sanoisin että kirottuja ja siunattuja ovat ne jotka eivät ole mielestään tehneet virheitä. Ehkä se on se helpompi polku, ehkäpä. Mutta sitten taas, hankala se on olla semmoisenakaan, joka väärään selkään ottaa myös ne mitä muut tekee, kun ei sitten ihan välttämättä jaksakaan kävellä. Mut miä yritän kuitennii, kun se sitten ehkä loppujen lopuksi on kuitenkin se luonto, kun karsii taas vähän lukkoja ympäriltä pois. Se on jännä että kun oppii jotain uutta, niin se vähän peloittaa ensiksi. Se on sitten jännä, kun joku koittaa ottaa sen pois. Niin sitten sitä vaikka repii rintansa rikki että siitä tulisi niin vahva että ei pääsekkään. Ei pääsekkään hyvä pois.

En minä mihinkään ole kadonnut ei sillä. Päin vastoin, olemassa voimalla, siksi pitäneekin merkata muistiin tämä.

Ei ole oloa tämän moista ollut ikkään.

Minun aikakäsitykseni on hieman hassu. Sillälailla että se on kyllä olemassa, ja ihan vahvasti onkin. Siitä ei vain aina tiedä ihan tarkkaan että onko jokin asia minuutti, sekunti tai vuosi vai mikä. No, sille löytyy omanlaisensa selitykset ja varmaan myös tarkoituksensa. Enhän minä edes muista mitä kaikkea on tapahtunut ylipäätänsä, joten harmitus ei aina ole suuren suuri. Mutta toisinaan on.

Tämä ei poista sitä tosiasiaa, että Dark Tranquilityn Damage Done on juuri tämän hetken paras levy. Oli se sitten tämä minuutti kahvia juodessa, tai sitten hieman pidempi aika tiettyjen suuntaviivojen nyt vihdoin ajautuessa hieman kohdalleen. Tokko ne ikinä kohdallaan sinällään tosin ovat, mutta jo se että näkee vähän suoraa auttaa usein. Tunnit… Minä olen vaihtanut hieman käsitystäni eristyksissä olemisesta. Tai itseasiassa minä olen tehnyt sen jo kauan aikaa sitten. Mutta joskus tarvitaan syy, ja minä en tiedä omista jutuistani aina miten milloinkin, mutta jos jostain ilmestyy teroitettu sukkapuikko keuhkoihin, niin tietää ainakin että nyt kannattaa toimia.

Ja tietenkin minä haluan ne luolatkin. Ei niistä ikinä pääse, ja jossainhan nekin kulkevat mukana. Esimerkiksi nyt hieman tämän mielen ulkopuolella. Ja saatana että minä oikeasti olen yhdellä, yhdellä ainoalla tavalla vahva.

Sairaspäivät, siitä mukavia että antaa edes hieman valoa nyt tähän aikaan ja aikaa tuijottaa kattoa vuosia. Vuosia ja taas vuosia niille joille aika on vähän mitä on. Minulle toisinaan on, mutta siitä ehkä joskus, se kun tuppaa olemaan enemmän häiritsevää kuin mukavaa, joskin viitteitä toiseenkin on. No, tuo on nyt irtokarvaa mikä pitää karistaa pois.

Kuitenkin, niitä hauskoja määrittäviä tekijöitä mistä saa kiinni. Ja kun saa kiinni, niin tulee helposti rusennettua. Nyt on pakko tehdäkin niin, oikeastaan. Tekemisen, minkä vaan ja sitten ehkä sen vastakohdan suhteen myös olen juutuksissa. Semmoisessa tilanteessa, missä jää tekemättä kun mietin että se vaatii jotain semmoista että ei saa. Että on kielletty, mikä on vähän hassua kun siitä ei montaa aikaa (vai onko? minä en muista ja se on minulta liikaa kysytty) ole kun tuommoinen ajatuskulku ei sattunut päähän millään. Ei ei, nyt se vain ja ainoastaan sattuu.

Mutta sanotaanko, että sana ja toinen, ja askel ja kolmas on jäänyt ottamatta usean vuoden ajalta kuitenkin, ihan sillä että on kielletty vaikkei ole. Mutta tokihan on. Tietenkin on! Koska eihän tässä voi tehdä mitään tässä paikassa, kun kaikkeen kaikkea vaaditaan. Mutta olisko kuitenkin niin, että kohta vähän kävelisi ja kirjoittaisi. Voisi olla, ihan vaan kujeilumielessä, huumoripitoinen kuin olen. Ja sitten aina välillä tulee se päivä vastaan, milloin sitä pikkaisen niin kuin poksahtaa palasiksi ihan hymyissäsuin. Silloin kai sitä pitää tehdä, luulen. Mutta en minä tänään kävele. Kun olen sairaspäivillä.

Yleisesti ottaen mikäli täällä on pyritty käsittelemään jonkinlaisia tunteita, niin ne on perinteisesti pyritty kätkemään jonkinlaisen lihan alle niin, että se tässä revitään auki ja ihaillaan ihan joka ikistä helvetin pisaraa mikä saadaan kudoksien alta ulos. Ilmeisesti se on minusta jotenkin hupaisaa tai huvittavaa, parempi veikkaus on se että sitä etsii kai kielikuvansa kaikkein lapsellisimmista aihioista.

Tänään muualla vastaan tullut aihio sopii nyt lähes täydellisesti. Tai sitten kohta ei taas sovi, tai sitten sopii. En minä oikein tiedä. Tai jos tiedänkin niin en hyväksy. Tätä suuta ei ole tehty puhumista varten. Ei saatana ikinä ole, ei helvetti ikinä tule.