Mielinen

Yhteiskunta on tuhottava, selkäni ruodosta vuotaneella verisellä ulosteella. Sateenkaari pää, se puhuu väreillä, ja uneksii niitä muotoja mitä kukaan ei ole nähnyt ja mitä pienet lapset rakastaa. Aikuiset pelkää, kun se turmelee, ja kasvattaa ruohovanan selkään.

Yksi lentää ja toinen vaikeroi, kun MINÄ ODOTAN, ihan koko ajan jotain jollain tavoin, ja tiedän että teen sen väärin kun en malta olla hiljaa huutaen, vaan suuni paisuu ja säie säikeeltä lihasta irtoaa sellainen huuto, joka verisenä ruoskana mätkähtää lähinnä omille palleilleni. Ei sillä, sillä alueella niin paljoa ole että se juurikaan sattuisi, kun sisimmältäni kuitenkin olen eunukki, jonka ajatus on hedelmätön ja tyhjä.

ja MINÄ KUITENKIN HUUDAN, muristen ja pahoinvoiden, vaikka maailma ympärillä on kirkas ja itsekin punaisen ja mustan sävyjä täysi. JA MINÄ HUUDAN, sen minkä jättäisin kuitenkin sanomatta, ja se on se, ja sama, kun ei sitä kenenkään pidäkään kuulla. Olen varma että silmäni ovat nyt syvemmällä kuin eilen, olen varma että olen huomenna yksi onkalo, yksi tyhjä ja yksi olematon. Siis yhdenlainen kolminaisuus siis itsekin.

Yksi jos toinenkin on kertoillut lunssan ja kipeilyn oireista tässä hiljattain. No, enpä ole miäkään aikaisemmin meinannut lyyhistyä lenkkipolulle ja harvemmin juoksemisen jälkeen on paleltanut näin. Rockän Röll, se lienee menoa nyt.

Ja että minuu ketuttaa sitten tämä tämmöinen. Varsinkin kun nyt tietää ettei luonto kestä ihan pienistä syistä esimerkiksi töistä pois jäämistä. En ymmärrä miksi sitä on vahinnossa itselleen kehittänyt sellaisen asian kuin työmoraali. Ehkä siksi, että ei ole kauheasti muuta tässä tapahtumahorisontissa. Yleisesti ottaen vihaan sairastamista muutenkin, ihmisen pentuna (siis pienempänä) olen mielestäni tehnyt sitä ihan tarpeeksi muutenkin.

Pitänee varoittaa taasen, että seuraavaksi on luvassa kammottavaa paskaa ja henkilökohtaista tilitystä.

Ensiksikin on pakko kokeilla tuota “puhelinta” jonka sain käyttööni tässä hiljattaen. Siitä hassu kapistus että sillä voi vangita hetkiä digitaaliseen muotoon myöskin. Eli koitetaas.

Vasemmalta pilkistää kommarinalle (V:n aikoinaan matkoiltaan lähettämä, takarivistössä tämän viikonlopun tähänastisen suorituksen (+pullo oivaa viskiä johon ei ole aikoihin koskettu), etualalla lahjaksi saatu (kiitos V!) Plasmapallo ja oikealla myöskin lahjaksi saatu kommaripeikko sekä osa itselleni tärkeästä laitteesta. Kaipa tuolla sen kuvailee minkä tarvitsee. Tosin, itse en valokuvista jostain syystä niin perusta, ja ahdistun helposti jos paikalla on kameroita.

Mistä päästäänkin asiaan. Jännä silleensä, että tässä pikkuhiljaa on havahtunut siihen että tätä käy lukemassa joku. Epäilemättä ihminen, vaikka mistäs minä sen tietäisin. Sellainen jota en tunne, ja noin pois päin. Ja vähän näyttäisi siltä että useampikin. Ja kyllä, nyt tätä on tullut kirjoiteltua niin pitkään, että pientä todellisuustarkastusta tein tänäänkin aihion tiimoilta, nimittäin taas kerran sen suhteen että mistä on lähdetty ja miten tähän on tultu. Kai se on ihan kohtuullista, niin tiedätte lopettaa ajoissa.

Mielisellä nimittäin aikoinaan oli ihan tarkoituksensakin (päinvastoin kuin tässä nyt on käynyt: täällä on vain aika paljon kaikenlaista halitulijallaa-paskaa, ja siitä on vähän hankala ehkä enää kääntyä poiskaan päin). Kuten alaotsake sanoo. Nimittäin kipeily, eräänlainen, joka itselläni sitten oireili paniikkikohtauksina. Siinä vaiheessa kun näihin blogihommiin lähdin, olin varma siitä että paraneminen ko. hommista on jo hyvää vauhtia menossa. Nyttemmin saattaisin hieman kyseenalaistaa tämän päätelmän, vaikkakaan juuri tätä puolta en ole täällä ihmeemmin käsitellyt. Syytä ehkä olisi ollut. Ehkä kokolailla tästä on kyse. Tai ainakin se on ollut tietynlainen sykäys, semmoinen huomio, että sitä on aika pitkälti yksin, varsinkin nyt vaikkei olisi ehkä tarvis. Mutta haluan ajatella sen niin, että se on ehto olemassaololle siinä muodossa kun sitä nyt tuppaan harrastamaan.

Ja jos tuon nyt haluaa vielä selkeämmin sanoa: Ei tarvitse edes ajatella toimivansa kauhean pitkään mitenkään isoissa joukoissa. Saati että on toisinaan aika hankala tulla ihmisen kanssa toimeen, kun haluaisi vain painua mahdollisimman pieneen kasaan ja hävitä pois. Tästä ei ole kauhean kauaa aikaa. Jos juuri sinä halusit pyytää minua elokuviin, niin valitan. Ei kannata.

Onhan se vähän hiton naurettavaa ruotia näitä asioita hirveän julkisesti. Epäilemättä tämän kaltaiset ajatukset aika pitkälti estävät mitään mistään sanomastakaan, varsinkin, kun itse häiritsen omaa elämääni kuitenkin kohtuullisen vähän. Mutta siinä on taas se juttu, että jos, jos nyt sattuu käymään niin, että jollain muulla on samankaltaisia aatoksia, niin no. Ehkä se helpottaa tavallaan tietää että ihan ok elämää sitä kykenee kuitenkin viettämään.

Oli sitten hukattautunut, kuten itsestäni aina toisinaan tuntuu, johonkin semmoiseen virtaan mistä ei taas ihan heti ole pääsyä pois. Minun metodini on ihan vaan pakottautuminen. Piiskaaminen tekemään jotain asioita, semmoisia mitkä vähän hankalia saattavat olla. Ja toinen on sitten päihtyminen, koska silloin siitä joka on pieni mytty avautuu kuitenkin aika erilainen rätti, joskaan ei kauheasti muuta. Jos apina on masentunut, anna sille olut. Silleen se yleensä voimistuu. Siksi minä olen toisinaan vähän huolissani, ja siksi teen myös tiettyjä pakottautumistoimenpiteitä myös tällä rintamalla. Mitä olen kuullut, niin ei ihan kauhean harvinaista ole näissä piireissä.

Mutta on ne hetket muutkin. Tänään, kaupasta tulin. Takaisin päin nimittäin, kanssa kuusikon, olut kuusikon. Kun korviini alkoi kantautua eräskin kappale, joka muistutti siitä että on olemassa muunkinlaista päihtymistä. Ja sillä ei juuri nyt ihan kauheasti harmita, jos nyt sattuu tuosta vielä pari olut-tölkkiä huulilleen nostamaan. Ja se menee näin:

What a beautiful day,
I’m the king of all time,
And nothing is impossible,
In my all powerful mind.

Was on the fifth of November,
When time it went back,
Some say that that’s impossible,
But you and I, we never looked back,
And wasn’t it incredible,
So beautiful and above all,
Just to see the fuse get lit this time,
To light a real bonfire for all time.

I was drinking in my nightclub,
It felt good to be back,
When Hepburn said, “I love you”,
And Flynn said, “Make mine a double, Jack”
Was then we planned the revolution,
To make things better for all time,
When Guevara said “That’s crazy”,
And ordered up a bottle of wine.

In there on the big screen,
Every night I’ve seen,
The way all things could be,
For me,
For me, for me, for me.

The news broke after midnight,
That we’d pulled the temples down without a sound,
But the generals they were hiding,
And the ministers, well, they’d all gone to ground,
Wealth re-distribution,
Became the new solution,
So I got a paper bag,
But you got the one with all the holes.

What a beautiful day,
I’m the king of all time,
And nothing is impossible,
In my all powerful mind.
Oh yeah,
Nothing is impossible
In my all powerful mind.
That’s because,
Nothing is impossible,
In my all powerful mind.

-Levellers: What a Beautiful Day

Jokseenkin pahinta mitä voi viherpupeltajakämppikselle sanoa lauantai-aamuna:

“Söin kännipäissäni kaikki vihannekset”

Minua on viimeaikoina huvittanut taas eräs tietty seikka. Nimittäin mistä sen tyydytyksen, sanotaanko vaikka jollekkin ehkä estetiikan halulleen nykyään saa. No, puolivillaisista heavy lyriikoista tietenkin! Olen aina pitänyt toki lyriikasta, se ei liene kauhea salaisuus (en tosin mistään järin hankalasta saati vaikeasta, tosiaankaan, kapasiteetiltani kun tuppaan olemaan aika rajallinen), mutta kyllä tämä on verrattavissa ennen kaikkea jonkinlaiseen kioskikirjallisuuteen.

Esimerkiksi nämä Edge of Sanityn lyriikat putoavat juuri tähän kategoriaan, varsinkin se kertosäe mikä runtataan pahaan maailmaan voimasoinnun jos toisenkin siivittämänä:

“OH I’M IN THE TWILIGHT WORLD TONIGHT
AND I OBEY THE MOON.
I’M IN THE TWILIGHT WORLD TONIGHT.
THE MIST WILL DANCE AND THE ELVES WILL SING THEIR CROON.”

EoS: Twilight

THIS FLUID ON MY CHEEK, IT DRAINS ME
I GET WEAK. MY HEART IS COLD & BLEAK
BLACK BLOOD. BLACK TEARS.

EoS: Black Tears

DREAMING VELVET DREAMS, CRYING PURPLE TEARS,
I CHANGE. LAUGHTER TURNS TO HATE.
BLOOD-DROWNED ARE MY THOUGHTS. THE RAINBOW TURNS ALL RED.
I BURN I’M IN FIRE BURNED BY VELVET DREAMS.

EoS: Velvet Dreams

Kertosäkeitä siis, ja silti jotenkin tuntuu aina niin kummalliselta kun noita kuulee. Onneksi en laula, kovin usein, siis todella harvoin. Jos joskus julkisessa paikassa meinaan avata suuni laulaakseni, niin äkkiä jollain kartulla takaraivoon. Oikeasti.

Mutta että iso poika ja jaksaa jotenkin emotionaalisesti vielä liikkua ylös alas tai alavasempaan tällaisesta, aika tökeröstä menosta jopa. On siinä jotain aika, tuota, no härskiä. Asiat voisivat toki olla huonomminkin onneksi. Voisi olla palava halu kirjoittaa jotain.

Ennen pitkää. Mutta tällä hetkellä olen omani kestävyydestä pikemminkin hieman yllättynyt. Empä ole juoksemisesta pitkään aikaan tarinoinutkaan, ja kun ei ajankohtaisempaa eikä parempaakaan ole tarjota, niin silti muutamia huomioita tästä.

Minähän en ole mitenkään urheilullinen, enkä tosiaankaan mihinkään atleettiseen kauneusihanteeseen(?) sopivan mallinen (enkä minkään muunkaan, sikseen). Ts. En ole mitenkään iso sillä Oikealla tavalla, enkä haluaisikaan olla. Omat motiivini juoksemisen suhteen ovat ihan muualla. Omassa terveydessäni. Niveleni ovat semmoista sorttia, että ovat vähän irtonaisemmat kuin suurella osalla muita ihmisiä. Ennen kaikkea tämä näkyy esimerkiksi polvissa, ja tuon poikkeaman syystä olen aina ollut vähän pitämättä liikunnasta. Usein kipeät, näes.

Fysioterapeutti käski joskus 16-vuotiaana aloittamaan punttisaliohjelman. Lihasmassalla nimittäin tuommoiset asiat korjaantuvat, kuulemma. Aloitinko minä tekemään mitään? En, lopetin urheilun kokonaan, ja aloin mm. tupakkihommiin. Elämäni fiksuin veto siihen mennessä. Ihan oikeasti.

Omaksi edukseni on sanottava, että aika usein olen pitänyt pääni jos olen jotain luvannut. Ja nyttemmin tosiaan myös itselleni tehtyjen lupausten suhteen on pätenyt sama sääntö: tupakoinninkin olen lopettanut. Kahdesti. Silloin maaliskuussa kun olin aloittelemassa tätä juoksuhullutusta, muistelin noita hommia ja mietin jopa ihan saliohjelman tekemistä. Enpa sitten tehnyt niin, vaan aloitin tuon juoksemisen polvitukien kanssa. “sittenhän menee paskaksi jos menee”. Ei tähän päivään mennessä ole mennyt.

Ei, en minä ihannoi tosiaankaan liikuntaa sinänsä. Vähän veikkaan, että jos on terve niin sitä ei tarvitsisi harrastaa ollenkaan. Onneksi olen ihmisenä ilmeisesti siinä kategoriassa, joka sekä palkitsee että rankaisee itseään henkeen ja ruumiiseen kohdistuvalla kivulla. Juokseminen toimii niin palkkiona kuin rangaistuksena, ja hyvä niin.

Tiedän vähän myöskin siitä tilanteesta, missä ihminen menettää kontrollinsa omaan ruumiseensa kokonaan. Tänään viimeksi tuolla ravatessani mietin sitä, ja kyllä se vieläkin semmoisen tietyn vimman saa, ja eriskummallisen raivon. Kai sitä on syytä pitää itsestään huolta. En minä aio kenenkään muun ristiksi ruveta.

Hmm. Kaikessa on tavallaan kyse itsensä ylittämisestä. Joko halki ajan, paikan, päihteellä tai ilman tai ihan miten vaan. Tietyn asian rikkomisesta, lihaksen, ymmärryksen, oman pienen maailman ja matkasta johonkin sen taakse, missä kaikki on joko rakennettu uudelleen, tai ihan vaan puhdasta lasia ja teräksestä taivutettua pehmeyttä.

Edge of Sanity. Aina välillä tulee mieleen miksi on puoliksi skipannut semmoisia yhtyeitä, joista on aina tiennyt että ovat itse kovuus ja varsinaisesta jalometallista kaukana. Jestas, että olenkin tuon mökkireissun jälkeen fiilistellyt tämän parissa.

Ja varsinkin Purgatory Afterglown. Legendaariselle Black Markille tehty, ja jossain määrin ylittämätön. Vanha, mutta enemmän kuim mikään uusi Ruotsista tuleva moderni deathmetal ryminäryhmä.

Nyt tällä hetkellä on menossa Crimson II kuuntelussa. En tuosta ekasta Crimsonista niin hirveästi pitänyt, 40 minuuttia yhtä biisiä on kuitenkin vähän liikaa, vaikka liimailtu usemmasta kappaleesta onkin. Mutta tämä tuntuu olevan taas vähän toisenlainen, jotenkin helpommin lähestyttävä, ja vähemmän hapan. Dan Swanö, yksi musiikinjumala lisää. Vaikka fanipojaksi en tietenkään ala. Aijai tätä herkkua.

Kämppis usutti pistämään ottamansa kuvan blogiin joten menköön nyt sitten. Tuossa on se kissa joka täällä asuu.

Internettini oli rikki. Jonotin noin 4 tuntia soneran tekniseen tukeen. Se muuten menee kiinni yhdeksältä. Eli tuota, ei tullut juurikaan palvelua. Totuuden nimessä tuosta kolmisen tuntia meni ihan pelkästään “vittutätäeinytjätetäkesken” asenteella, mutta kyllä kalvasi tuo naisen kylmä julma ääni kello 8:54 (oman kelloni aikaa): “Software error, connection aborted”.

Ei siinä. Pisti vaan miettimään taas yhtä ajattelemaani juttua. Ja nyt mietin, voinko luottaa Soneraan näin tärkeässä ja oleellisessa asiassa, eli hengen lähtemisessä. Kun mietin, että miten oivaa olisi elellä oman screenin takana irkissä vielä tovi jos toinenkin sen jälkeen kun on oma koipi kylmennyt. Tällä haavaa sitä jää sekin “sielu” (en tosin oikeastaan usko tuohon) ikuisesti ottamaan yhteyttä isäntäänsä.

Nämä ovat aina sellaisia spesijaaleja hetkiä kun ihan oikeasti tietää omaavansa sisäelimet. Siis sileen että niihin liittyviä tuntemuksia voi ihan oikeasti spesifioida vaikka maksaan, tiettyyn suolenmutkaan tai munuaisiin. Oltiin ns. mökkeilemässä hyvässä seurassa. Kuten eräskin henkilö tuossa paluumatkalla totesi: Kaikki mikä ei tapa, tuntuu ihan helvetin pahalta.

Omalta kohdaltani tämä oli grande finale. Nyt alkaa rankaisu: ei enää humalahakuista juomista. Absolutistiksi en ala ikinä, mutta silleen voisi vähentää etteivät enää menisi nuo viikonloput ohi. Katsotaan. Vitun limbo.