Niin. Se elokuva. Eräs tärkeä ihminen osti tuon minulle lahjaksi, ja ehkä jostain syystä pikkaisen halusin pantata sen katsomista. Tyyliin ikuisuuteen asti. Eikä tuolle teolle mitään sen järkevämpää syytä ole, kuin järjetön halu sellaiseen tiettyyn todellisuuden pakoiluun. Mihin ei ollenkaan liity se, että miten kovasti tuo kyseinen elokuva teki 16 vuotiaaseen pojan ruippanaan, tms. En enää edes itsekään muista.
Ja tuosta on jo melkein… helvetti. Kymmenen vuotta. Ei perkele. Enemmän. Mutta kuitenkin. Minulle kun tuo edustaa, paitsi olennaista vaikutinta, niin myös entiteettiä sellaisista ihanteista joita en ikinä kykene saavuttamaan. Niin häpeällistä kuin se tavallaan onkin. Ja erikoiselta se tuntuu asiasta sen enempää valittaakaan, mutta olen kuitenkin ihan kohtuullisen päihtynyt, joten tässä kontekstissa tämä jorina kannattanee tulkita. Eli käyttäytää ihmeessä kuten siinä tilanteessa, missä tiskillä täysin tuntematon ihminen alkaa jorisemaan henkilökohtaisuuksia. Hei Hei!
Vaan, Oikea Kunnioitus niille jotka sekä kykenevät ymmärtämään sitä, mitä ainakin jossain määrin ovat kuvitelleet/kuvittelevat haluavansa, ja jotka ovat valmiita velkaantumaan, ottamaan turpaansa, tulemaan ammutuksi, hukuttautumaan ja syömään hatullisen paskaa sen vuoksi, että pääsevät tekemään niitä asioita joita haluavat tehdä. Kas, kun itselläni on ollut ihanasti tapana mennä siitä mistä aita on matalin. Ja tapana myöskin unohtaa mm. se mistä on tullut, ja yrityksenä unohtaa se mihin on menossa. Ja tämä jäkimmäinen on mielestäni edelleenkin jokaisen terveen ihmisen tavoitetila, sikäli lienen onnistunut jossain.
Mutta se, että miten sitä esimerkiksi on luovuttanut sen lapsenomaisen uskomisen siihen, että muutamalla rivillä oikein valittuja sanoja olisi oikeasti mahdollisuus muuttaa, parantaa maailmaa siinä määrin että edes jotkin asiat olisivat kirjoittamisen arvoiia, olen luopunut. Ja kaikkein pahinta tässä on se, että se alkaa tuntumaan jonkinlaiselta aikuiseksi kasvamisen riitiltä, initiaatiolta johonkin Oikeaan, Olemass Olevaan, ja kaikkien ihanien kuvitelmien haihtumista kaikesta oikeasti merkitsevästä.
Ja tämäkin on illuusio, koska ei minun välittömässä läheisyydessäni ole asioita, jotka olisivat sellaisia että venyttäisivät omaa kuminauhaani siihen pisteeseen missä selviytymiseni olisi kyseenalaistettuna. Mikä on taas sikäli harmi, koska se lienee sellainen tavoiteltava tila, mihin jokainen korttelirambo pyrkii, joka on se, jonka saa kymmenellä sentillä kioskin jonossa, ja itse tunnen olevani kykenemätön edes siihen.
Ja sitten kun sitä miettii niitä sanoja, joilla edes voisi olla joku merkitys. Edes jonkin suhteen. Ja hemmetti sentään. Enpä edes haluaisi sanoa. Hard Rock Halleluja.
