Mielinen

on se vaan. Se, nimittäin, että tietyt jutut elämässä ovat semmoisia, mitkä tuppaavat toistumaan ja toistumaan. Miulle yksi semmoinen tuntuu olevan Rush, syystä tai toisesta. En jaksa tuota linkittää enää, lienen tehnyt sen jo ihan tarpeeksi moneen kertaan.

Kertaan: Minä, olutta ja kissa nukkuu sohvalla tuossa yläpuolellani. En ole siis lattialla, mutta kissa on tuossa sohvan selkämyksellä. Tuntuu hassulta olla kaksiossa(mme) yksin. Haluatteko että kertaan? Ette kyllä, mutta on tämä aika erikoista settiä, elikkä asiaa, noin normaalikielellä. Oikeastaan, sitten murrosiän on loppujen lopuksi kuitenkin tullut elettyä sellaista elämää, ettei siitä hirveästi olisi pitänyt olla haittaa juuri kenellekkään.

Siinä mittakaavassa siis, että kenellekkään ulkopuoliselle. Ne ihmiset, jotka nyt sattuvat vahingossa lähellä olemaan kärsivät nyt väistämättä siitä jos juuri Sinulla sattuu olemaan huono päivä, ja taas päinvastoin. Itse tosin tykkäisin kovastikin väistellä tuota vastuuta, mutta aina hetkittäin tulee semmoinen hetki jolloin tuntuu että eipä sillä kauheasti ole väliä, kun on väistämätöntä kuitenkin.

Horinaa, kyllä, joo ja tottakai. Suosittelen miettimään ihmiskuminauhaa, joka ponnahtelee hallitsemattomasti n. 3 vuoden ajan mielentilasta toiseen ilman että juurikaan tuntee mahdollisuutta vaikuttaa asioihin. Ja sitten kun vihdoin pääsee yli kaikesta jännittävyydestä ja päättää pysäyttää muutoksen, tulee toiselle mieleen sen toisen (aina sen toisen toivoisin, mutta tässä tapauksessa miun) paras (entinen) ystävä. Siitä saa melkoisen sopan, ja mykyjä riittää pureksittavaksi vielä pitkäksi aikaa, jos siis jossain vaiheessa haluaisi oikeasti jotain selitystä. Mutta koska moinen tarvitsee liikaa itsensätutkiskelua, niin päättänen iltani ihmetellen kissan unta ja juoden olutta.

Vai luulit että olen lopettanut. Veriset ulosteet sinullekin. Ei vaan. Erikoista, miten ihmiset tavallaan selviävätkin tietyistä asioista sitten loppujen lopuksi ihan ok. Olen nyt eronnut (avio) ihan lopullisesti. Ähä. Oletko sinä? Jos et, niin ehkä kannattaa laittaa harkintaan. Tai sitten ei, hitostako minä tiedän.

Tässä on ollut tovi jos toinenkin aikaa tuumailla tätä elämystymisen meininkiä, ja oikeastaan paras mihin olen pystynyt on ollut semmoinen stabiiliuden tavoittelu. Tavoittelu, ei suinkaan sen saavuttaminen. Jos sattuu niin, että elää semmoisen ihmisen kanssa jolla ei välttämättä ole itselläänkään kaikkein helpointa, niin semmoisen mielenrauhan saa helposti kuin nieltyä suolahappoa litran. Ei sillä että ansaitsisinkaan.

Vaan nyt jäin toviksi (hyväksi) yksin, ja juon olutta (yksin) ja kuuntelen… Iron Maidenia
Eli tuo (yksin) juttu ei sinällään ole mikään ihme. Vaan empä valita. Voipahan miettiä. Ja joo, jäähän tänne tuo kissa. Uskaltaisinpa astua ovesta ulos, niin voisi jopa käydä jossain, mutta eipä noissakaan hommissa silleen järkipuolta ole. Tai no, minulla ei ole yleensä ollut.

Onpahan sanoja peukalonpyörittämisestä. Lähinnä kai, että on vapaus tehdä, mutta eipä juuri tekemistä.