Mielinen

Meni se kolmivuotispäiväkin kai. En oikein tiijä, alkaa olemaan sekapäisyys. Minä olen semmoinen otus, että tykkään nukkua. Oikeastaan ihan vaatimalla vaadin sitä nukkumista. Nyt se ei ole oikein onnistunut, ihan vaan sen vuoksi, ETTÄ JOKA PERKELEEN YÖ PITÄÄ HERÄTÄ SAATANALLISEEN KÖHÄÄN X MILJOONAAKERTAA, RÄKIÄ KELTAISTA PASKAA ULOS JA SILLEEN!

Vittu miten reilua, ei oikeasti ole. Tai no, on sitä pahempiakin ongelmia ihmisillä, tämä on vaan kohta jatkunut kolmatta viikkoa ja miä en ole tottunut ollenkaan näin vähäisiin uniin. Totaalista perkeleen supporttia niille jotka siihen pystyvät, minä en.

Tätä päivitellään rankemmin jahka saa pääni siihen kuosiin että siellä toimii jokin (sitten alkaa täälläkin nimittäin HELVETILINEN HULABALOO!!!), mutta laitetaan lyhyesti.

- Muutettiin
- Ostettiin Wii
- Jännä juttuja käy työhommien suhteen, ei tarvi niistä kohta enää stressata
- Lopettelin tupakointia
- Saan varmaan tänään antibioottikuurin
- Seksi on nyt minusta ihan virallisesti kivaa touhua.

Nähdään toivottavasti pian, kaikki hassunasselit!

IÄ IÄ IÄ!!!

Laitetaas muuten tää tännekkin, on sen verran hauska!

Tämä saa olla viimeinen lyriikkapätkä nyt toviin, mutta jännä kun näitä sattuu aina tiettyihin tilanteisiin niin perkeleen hyvin tulemaan vastaan.

“Am I a bad guy?
Am I a bad soul?
My eyes roll backward
My head fell forward
We want the vampires
They want the daylight
Undecided if we will feel it

All the lies and fantasies I picked to deny what is right
as the lawyers lie down to the sound of a broken man clinging
to the legs of a butterfly.
We live to see our children die,
turn to the bright to describe what we never will find,
I’m a monster singing through the side of a left eye

…

All the lies and fantasies I picked to deny what is right
as the lawyers lie down to the sound of a broken man clinging
to the legs of a butterfly, of a butterfly
We live to see our children die,
turn to the light to describe what we never will find,
I’m a vampire clinging to the sounds for a fast high.

All the lies and fantasies I picked to describe what is right
as the lawyers lie down to the sound of a broken man clinging
to the legs of a butterfly.
I live to see our children die,
turn to the bright to describe what we never will find,
I’m a monster singing through the side of a left eye.”

- Ours: I’m a Monster

Mjoo, pitäisi vähän miettiä miten suhtautuu maailmaan. Taas vaihteeksi. Enpähän tuota tiedä, sinällään että kuinka pitäisi, mikä tekee hommasta osaltaan hieman haasteellisen. Sillälailla, kun ei ole aikoihin joutunut, eikä joudu nytkään. Mutta että sitten toisinaan miettii sitä, että miten ei silloin joskus silloinkaan, ja sitä että miten joillekkin ne asiat taas merkitsevät. Ei, en minä puhu sinusta.

Mutta puoli mahdotonta on, se että on ihmisiä. Tavallaan, ja siihen pitäisi kai olla lääkkeet. Vaan ei ole uusittu, ei, jotenka jännittää hieman. Kyvytön, ja aina aaveita näkevä paikoissa missä ei pitäisi. Mutta eipä tule tuudittauduttua, eikä taas pidettyä mitään selvyytenä. Aina siihen asti että sitten ei mitään olekkaan. Ja minä en edes tiedä mistä puhun.

I can’t live with this, need to take
a stand we need to resist. If nothing
really happens I’m truly ashamed
and I might start a riot and take
full blame.

…

I know I should be better but I
cannot take this shit I’m just a stupid
guy I’m the first to admit. You say
you have no part. I’m not gonna buy
it. The same type of lie, I got a big
supply of it.

- Raised Fist: You ignore them all

Blogipostauksien aloittaminen lyriikkalainauksilla on vähän ynh/blatanttia/naurettavaa. No, syyllinen, se minä olen tähänkin tapaan ja jos nyt jollain on jotain valittamista niin haistakaapa paska. Sille satunnaiselle ihmiselle haistatteleminen se sitten onkin paljon vähemmän blatanttia/naurettavaa/ynh. Tässä arvassa ei ole voittoa.

Ja sekös kismittää, tavallaan myöntää tämmöisissä asioissa että “ei voi mitään”. Ja kieltämättä, se on niitä hetkiä milloin mielellään etsii betoniseinän ja tekee punaista. Tätä en pidä pahana. Menisikö se sitten niin, että pitää tehdä väärin/huonosti/huonommin ja palastella, ja rypeä ja sitten uida punaisessa vedessä. Sitten se onkin aika kirkasta taas, vähän kuin nyt, kun tavallaan se asia minkä haluaisi tehdä on tiputtaa jokin jumaluus pilveltä. Reikäpäisenä. Uho sellaisena, että se näkyy vinona hymynä. Tuho sellaisena että syyllistä ei ole vaikea löytää.

Turhautuminen. Itseen ja maailmaan osaltaan, ja aika isolta osalta mutta vaippaikäistä isommaksi kasvamisen juttu lienee siinä, että osaa erottaa pallosta sektoreita. Ihmisten suhteen vaikeampi: en pidä. Se missä mieli liikkuu, näyttää olevan se mihin oma kosketukseni on olemattoman kevyt, ja ainakin siinä kontekstissa missä se tuntuu olevan ihmisille tärkeää niin… Ymmärrys, sen puute: jos on oikeasti X tuhatta/miljoonaa/litra ja vain yksi mikä ei ymmärrä, minkä ei riitä kapasiteetti siihen miten pitäisi olla ja mitä arvostaa ja mikä ei vain suostu/halua. Yksi väärä, yksi mikä ei ymmärrä, yksi poistettava. Mutta sitä ennen lienee hyvä sytyttää autoja palamaan, minkä ehtii.

Hallitsematon sisäänpäinsuuntautunutaggressio.

Enpä tiedä. Tänä yönä tuskin tulee uni kauhean nopeasti, jos ollenkaan, ja onkin yö yksin. En muista milloin viimeksi olisi ollut. Oikeastaan se ei tee mielestä haikeata, sinällään. Ehkä jo huomenna ei olekaan enää vain yksi. Tai sitten onkin, niin yksi kuin voi olla kuten eilen rakas ihminen sanoi. En minä niistä asioista tiedä, mutta uskon kyllä. Luulen, ja uskonkin vaikka toisin joskus sanotaan. Vaan ei se ole aihe, vaikka tärkeä pala rinnan alla olevaa onkin.

Olen vähän kyllästynyt lätisemään. Kitisemään, kuten jälleen eräs joka täyttää minua sanoisi. Mutta tavallaan on tullut opittua tästäkin hommasta jotain, ja kohtuullisen suuren tunnustuksen voi antaa taholle jos toisellekkin. Polgaralle asioiden kertomisesta, jotka ovat auttaneet ymmärtämään enemmän erästäkin hieman yllättävää asiaa. Muillekkin mutta tuo on vaan tietyllä tavalla läheisin. Ja tavallaan, siitä kimpoaa eräskin ajatus johonkin suuntaan missä ei tosiaankaan, välttämättä ole mitään. Ja aika paljolti toivoisin että siellä ei olisi minuutta.

Uskon, että muiden tilanteesta voi oppia. Tavallaan siksi tämä on olemassa ja se onkin toistettu täällä jo jonkin monta kertaa. Se vaan turhauttaa, siinä määrin kuin tietyt piirteet siinä minuudessani jota en oikeastaan enää nää ainakaan sellaisinä ääriviivoina kuin eräät. Voi tehdä taas yhden välitilinpäätöksen. Jos aika olisi sama, sanoisin että olen miettinyt jotain mitä ei ole kohta 48 tuntia. Jos aika olisi sama, niin sinulle sanoisin että yhden olevaisuuden ajan. Ja sitten taas en oikeastaan ollenkaan. Olen alkanut välttää kirjoittamista silloin kun asiat ovat määräämättömässä tilassa, ja se ei välttämättä ole oikein tiettyjen periaatteiden vuoksi. Ja siksi koska lienee aika rikkoa useampiakin kaavoja.

Voin rehellisesti sanoa olevani määrittelemätön (ja muistan että tuon kuvauksen perusteella olen saanut tuntea jotain arvokkainta elämässä), ja se seikka tekee siihen oikeuden, etten ikinä muista tunteneeni kuka olen. Nyt, uskallan sanoa että tässä ollaan päästy tasolle missä pohtiminen alkaa erilaisesta suunnasta. Mikä minä olen.

Minä olen se, joka katsoo oikeudekseen olla olematta. Sellainen, joka ei salli sitä, että joku kuplan ulkopuolelta katsoo. Ei ole hyväksyttävää, että näkee kun on piilossa näkevältä. Eikä ainakaan se, että ne näkee kenen kasvo on harmaa ja muodoton, kun sellaiseksi ne helposti menevät.

Sellainen, että ei, minun ei ole pakko hyväksyä tiettyjä asioita ihmisissä. Tai sitten ihmisyydessä? En muuten tiedä tuosta, mutta tuohon on helpohko palata mikäli tiettyihin asioihin saadaan selko siinä ajassa minkä kirjain tulee toisen jälkeen. Ei vihata, ei. Mutta ei hyväksyäkkään ja siten on helppo kuvitella maailman repeytyvän siinä paikassa. Siinä paikassa missä ei ole vaikeata arvata kummalle puolelle oma mieli sinällään jää. Ja siitäkään ei aina ole ihan täyttä varmuutta, koska sitä tiettyä hyväksymättömyyttä löytyy ehkä siitä omasta ajatuksestakin, mikä pirstaloinee vielä vähän enemmän. Ehkä se on ihan pieni keino olla hyväksymättä maailmaa semmoisena kuin se tavallaan näyttäytyy. Mutta enpä usko.

Sellainen että on oikeuteni, velvollisuuteni tehdä jyvästä puu. Siinä kun jyvä on epämukavuus, ja puu maailman tuho.

Sellainen että on lyötävä puukko polveen.

Sellainen että se ei halua satuttaa ihmistä.

Sellainen että kynsi poskessa tuntuu häkellyttävän helpolta.

Sellainen, että ei pidä sanoa mikä on.

Sellainen että ei oikeasti ole mitään semmoista mikä pitäisi selvittää, vaan onkin ihan normaali poika.

Sellainen että on oikeus olla tällainen.

Ja sellainen, että ei helvetissä ole oikeutta vetää toista siihen mukaan.

Ja sellainen että tahtoo tiettyjä asioita kuitenkin, ja on alkanut haluta monta.

Ja sellainen että näiden asioiden miettiminen vie järjen.

sellainen on hirviö.

Ihmismieli on aika erikoinen hyvin jännittävällä tavalla. Uskoisin. Harmillista, että useinkaan sitä ei viimeaikoina ole tuntenut itseään mitenkään ihmiseksi, ja sitten se tuppaa vähän vaikuttamaan asioihin ympärillä. Niin, kyllä kyllä, tätä samaa jatkumoa tämä elämä tuntuu sinällään olevan. Vaan nyt olen aika udussa, aika jännästi, ja haluaisin halata ja rutistaa kovaa sitä ihmistä joka on keksinyt bentsot. Uskomatonta kamaa sinällään, että kaikki vähän niin kuin häviää tuonne taakse. Ei sinällään se kaikki hölmöys, ja kaikki semmoinen tunne mille ei ole mitään syytä muuta kuin oma epävarmuus omasta itsestä, kelpaamattomuudesta ja taas varmuus pahuudesta, siitä että satuttaa kuitenkin ja että ei vaan osaa olla eikä pitäisi olla missään missä kävelee joku toinenkin kahdella jalalla. Miua ei ole enää.

Taka-alalla. Odottelee, ja kunhan työpäivä on ohi niin voi sitten olla ja odotella että tämä häviää ja katsoa mitä hauskaa sieltä tulee. Naurattaa vähän, koska osa tuntuu niin lopulliselti menetetyltä että voisi pistää ns. hanan auki (ei, ei tietenkään kaasuhellan höpsö, mopon moottoripyörän tai automobiilin ennemminkin) ja odotella jotain seinän kaltaista estettä.

Miksihän minä en oikein osaa enää olla rauhassa yksin kun muita on paikalla. Vähän liian hyvälle oppinut kai, ja normaalisti olisi helppoa olla sitä mieltä, että asia on varsin helposti opittavissa poiskin päin. Vaan kun ehkä ei nyt, kun ei oikein osaa. Eipä ole keskustelijaksi. Ei olijaksi. Eipä oikein miksikään ihmisen muotoiseksi. Kai se on aika pitkälti tässä, otuksen kuva, hirviö.

Ja taas saaa yllättäen olla mielipuolinen sen vuoksi, että onko sitä nyt välttämättä tehty olemaan ja liikkumaan ihmisten ilmoilla ja miten päin pitäisi olla, jos niin joutuu jostain syystä kuitenkin tekemään. Tai ei oikeastaan, pääasiassa kyse on siitä, että kuten minua fiksumpi sanoo: olisi kai syytä hyväksyä se, että ei välttämättä sovikkaan ihan niihin raameihin mitä suurin osa sinällään. Ongelma vaan on siinä, että se tuppaa itkettämään niin pirusti.

Taas toisaalta se, että kuitenkin tuntuu tuntevan pienen palan itseään satunnaisesti. Kun seuraavan kerran sanoo, että ei pitäisi, että ei ole jotain mukavaa, niin ehkä nyt tästä eteenpäin pitää sitten siitä kiinni. Silläkin uhalla, että on hieman hankala kuvitella kenenkään olevan mitenkään kauhean innostunut sen muotoisesta möykystä. Yksi harmituksen aihe lisää luulen. Mutta kerrataan tulokset, kun peli on kuitenkin jo pelattu.

1. Paniikki/epilepsia (jep, en tiijäkkään vielä)-kohtaus töissä (ja tästä on vähän hankala puhua mitään) -> vitutus, ahdistus
2. masennus
3. Paniikki/epilepsiakohtaus baarissa, vessassa -> suunnaton ahdistus ja paha mieli
4. Ei jaksa, ei kykene selittämään, paha olo, pakko mennä pois, ja ymmärrän toki kaiken väärin ja annan muiden ymmärtää miten haluavat, sinällään hankala.
5. Selvitys, vähän.

Ja sitten näin:

Onneksi Toiselle ei käynyt pahemmin, itsehän kuitenkin ilmeisesti törmäsin sen verran että pyöräni päätti heittää asfalttiin. Kädet siteisiin, mutta aika vähällä kuitenkin. Huoh. Tämä siis perjantaina.

Seuraava päivä täynnä ahdistusta. Omaa pääasiassa, kun en minä oikein suostu hyväksymään tiettyjä omia ajatuksia ja tekoja, vähän liikaa kai kaipaa ymmärtämistä toisilta kun ei sitä oikein osaa tehdä itsekään. Ja kun en minä saa asioita kirkkaaksi muuta kuin pakottamalla, semmoisessa tilanteessa missä ei enää oikein voi hengittääkkään kun ei ole tilaa. Ja okei, loppputulos voi olla mitä on, mutta ei minun tarvitse hyväksyä sitä, että siinä välillä koskee niin perkeleesti.

Mutta sitten se ilta. Sanottakoon nyt vaan, että lause “voiskohan tuolla pyörällä vielä ajaa” ei ole mitenkään kauhean fiksu jos etulokasuoja helisee ihan kauheasti. Asfalttiin.

Ja oikeastaan ihan hyvä että tuo näkyy paljon vaaleampana ja pienempänä tuossa. Ja sanottakoon, että en ymmärtääkseni ole ikinä sanonut kenellekkään olevani mitenkään kauhean fiksu ihminen. Ja siitä pidän ihan mielelläni kiinni. Nyt on vähän hankala olla olemassa, kyllä vaan.

Keskustelujen käyminen on minusta ihan tosi ok. Pidän hirmuisesti, koska silloin tulee yleensä huomattua semmoisia ajatuksia ja raiteita joita ei ihan kauhean paljon tule muuten tallusteltua. Tosin tämä riippuu hirvittävän paljon seurasta, ja siitä kuinka paljon toinen ihminen on joutunut miettimään samantapaisia asioita. Jos nyt kuitenkin onkin niin, että en välttämättä ole ihmisenä ihan sieltä äänekkäimästä päästä. Ja jos nyt kuitenkin on niin, että aika usein (veikkaan, en tiedä) ne ihmiset, jotka omaavat tuon ominaisuuden pitää päänsä pääasiassa kiinni, käyvät noita keskusteluja suurimmaksi osaksi itsensä kanssa.

Äkkiseltään tuosta huomaakin jo pulman, eikö totta?

Minä en liene mitenkään maailman parasta seuraa itselleni tässä suhteessa. Ja ärsyttää, kun hirvittävän monesta sinällään pienestä asiasta tuntuu tulevan maailman isoin, ja sitten ei pieni pää oikein ymmärrä että se _voi_ _saattaa_ _ehkä_ vaikuttaa johonkin tai joihinkin toisiin ihmisiin. Sitä on vähän hankala käsittää, kun tavallaan on ollut pyrkimys pitäytyä erossa semmoisista tilanteista.

Mutta kun nyt haluaa. Haluaa olla ja haluaakin olla lähellä ja kaikesta huolimatta. Ja sitten jos meneekin synapsi niin, että ei taaskaan voi olla ihan varma oikein mistään, kun ei ole ihan varma edes itsestään, saati siitä että haluaa välttämättä olla edes oman päänsä sisällä sinällään (sekoitin muuten ehkä lääkkeeni keskenään aamulla), niin hankala siinä on olettaa toisenkaan haluavan. Mitään siis, sinällään. Välillä. Vieläkin. Ja eräs ongelma tulee siitä, että ei voi olla varma että silmäkään taittaa valoa oikein aina. Sillä kai onkin hankala ajatella että pää tuntee aina oikein, mutta sitten kun se sisäelin, mikä tosiaankaan ei sinällään tunne kuin kipua kai toisinaan, hyppää voltin aina tietyn ajatuksen kohdalla, niin toivoo ja uskoo ihan perkeleesti että jokin on vihdoin mennyt oikein.

RAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAaaaaaaaaaaaaaa
aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa
aaa!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!