Mielinen

Kuvan otti vellu. Polttarit oli hienoissa maisemissa, hienojen ihmisten parissa.

Hei hei kesä. Ensi vuonna uudestaan.

Tuolta jokin mielenhäiriö iski, as usual.

Meidän hirmut

Ja uusin tulokas Unto:

Ihan vaan lokin komistukseksi. Toivottavasti noi näkyy.

Minä vanhenin, ja ensimmäistä kertaa se tuntui oikeasti pahalta. Vaikka mitään syytä ei sinällään olekaan. Olkoon tämä nyt vielä viimeinen (taas) lyhyehkö päivitys, ja sitten palataan taas parjaamaan vähän kaikkea. Ehkä nyt nimittäin tapahtuu jotain, enpä ole postilaatikkoa kytännyt tällätavoin ikäpäivänä.

Lisäksi vielä todiste siitä että vanha ei enää jaksa.

Eli Vertti:

Passed out punk.

Ja taas saaa yllättäen olla mielipuolinen sen vuoksi, että onko sitä nyt välttämättä tehty olemaan ja liikkumaan ihmisten ilmoilla ja miten päin pitäisi olla, jos niin joutuu jostain syystä kuitenkin tekemään. Tai ei oikeastaan, pääasiassa kyse on siitä, että kuten minua fiksumpi sanoo: olisi kai syytä hyväksyä se, että ei välttämättä sovikkaan ihan niihin raameihin mitä suurin osa sinällään. Ongelma vaan on siinä, että se tuppaa itkettämään niin pirusti.

Taas toisaalta se, että kuitenkin tuntuu tuntevan pienen palan itseään satunnaisesti. Kun seuraavan kerran sanoo, että ei pitäisi, että ei ole jotain mukavaa, niin ehkä nyt tästä eteenpäin pitää sitten siitä kiinni. Silläkin uhalla, että on hieman hankala kuvitella kenenkään olevan mitenkään kauhean innostunut sen muotoisesta möykystä. Yksi harmituksen aihe lisää luulen. Mutta kerrataan tulokset, kun peli on kuitenkin jo pelattu.

1. Paniikki/epilepsia (jep, en tiijäkkään vielä)-kohtaus töissä (ja tästä on vähän hankala puhua mitään) -> vitutus, ahdistus
2. masennus
3. Paniikki/epilepsiakohtaus baarissa, vessassa -> suunnaton ahdistus ja paha mieli
4. Ei jaksa, ei kykene selittämään, paha olo, pakko mennä pois, ja ymmärrän toki kaiken väärin ja annan muiden ymmärtää miten haluavat, sinällään hankala.
5. Selvitys, vähän.

Ja sitten näin:

Onneksi Toiselle ei käynyt pahemmin, itsehän kuitenkin ilmeisesti törmäsin sen verran että pyöräni päätti heittää asfalttiin. Kädet siteisiin, mutta aika vähällä kuitenkin. Huoh. Tämä siis perjantaina.

Seuraava päivä täynnä ahdistusta. Omaa pääasiassa, kun en minä oikein suostu hyväksymään tiettyjä omia ajatuksia ja tekoja, vähän liikaa kai kaipaa ymmärtämistä toisilta kun ei sitä oikein osaa tehdä itsekään. Ja kun en minä saa asioita kirkkaaksi muuta kuin pakottamalla, semmoisessa tilanteessa missä ei enää oikein voi hengittääkkään kun ei ole tilaa. Ja okei, loppputulos voi olla mitä on, mutta ei minun tarvitse hyväksyä sitä, että siinä välillä koskee niin perkeleesti.

Mutta sitten se ilta. Sanottakoon nyt vaan, että lause “voiskohan tuolla pyörällä vielä ajaa” ei ole mitenkään kauhean fiksu jos etulokasuoja helisee ihan kauheasti. Asfalttiin.

Ja oikeastaan ihan hyvä että tuo näkyy paljon vaaleampana ja pienempänä tuossa. Ja sanottakoon, että en ymmärtääkseni ole ikinä sanonut kenellekkään olevani mitenkään kauhean fiksu ihminen. Ja siitä pidän ihan mielelläni kiinni. Nyt on vähän hankala olla olemassa, kyllä vaan.